Pienkanteleen voi kuitenkin kuka tahansa hieman teknisiä taitoja omaava henkilö valmistaa suhteellisen vaatimattomissa oloissa. Suositellut vähimmäistyökalut ovat porakone, käsihöylä, saha, talttoja, veitsiä, hiomakalustoa sekä tukeva höyläpenkki ja muutama puristin.

Tiivistetysti soittimen onnistumista arvioidaan seuraavilla asioilla:

• Soitettavuus: Soittamisen helppouteen vaikuttaa kielien määrä ja niiden väliset etäisyydet ns. kielijako. Liian tiheässä olevia kieliä on etenkin aloittelijan hankala näppäillä tarkasti. Lyhyet kielet taas tuntuvat soitettaessa kireiltä, minkä takia on syytä suosia ohuempia ja pidempia kieliä.
  
  
• Akustiset ominaisuudet: Muodostuvat kaikukopan paksuudesta, kansipinta-alasta, värinän siirtymisestä kielistä kaikupintoihin, käytettävistä puulajeista sekä kielien pituudesta.
  
  
• Pysyminen vireessä: Laadukkaat virittimet ja niiden oikea asennus takaavat soittimen vireyden pitkänkin käytön aikana.
  
  
• Huollettavuus: Kielet on voitava vaihtaa nopeasti soittimen päältä ilman, että esimerkiksi takakantea joutuu irrottamaan.
  
  
• Hallitut muodonmuutokset: Kuivat rakennuspuut, rakenteiden vankkuus ja tukevat liitokset estävät ilmankosteuden ja lämpötilan muutoksista johtuvien haitallisten muodonmuutosten syntymistä. Myös kulutuskestävyys voidaan lukea tähän osioon, sillä suunnittelussa on huomioitava soittimen mahdolliset kuluvat osat. Rakentajan on ensitöikseen hankittava itselleen soitinrakennukseen soveltuvaa täysin kovettuvaa ryömimätöntä liimaa esim. Titebond Originalia. Erikeeperillä liimatut saumat, kun tuppaavat ajan kanssa hiljalleen "valumaan", vaikkei sitä uskoisikaan.

Lavan pituus ja paksuus riippuvat käytettävistä virittimistä, sillä puisten viritystappien on mahduttava kokonaan piiloon sen alle. Metallitapit vaativat taas lavalta paksuutta, jolloin niitä ei välttämättä asenneta ollenkaan lavan alueelle. Virityskoneistoille sopiva lapapaksuus ja etäisyys lavan reunasta on n. 13-15mm. Muodolla on suuri vaikutus soittimen ilmeeseen, mutta ylisuurella lavalla voidaan hakea myös lisääntynyttä kansipinta-alaa.

Metallisia viritystappeja en ole itse koskaan kokeillut, vaikka ne ovatkin hyvin yleisessä käytössä. Niiden asentaminen vaatii yleensä edellämainitun kaltaista kartionmuotoista poranterää.

Ehdottomasti helpoin, pitkäikäisin ja varmin vaihtoehto on panostaa kitaroissa käytettäviin virityskoneistoihin. Metalliset koneistot tosin lisäävät soittimen painoa ja nostavat rakentamiskustannuksia etenkin, jos kanteleessa on paljon kieliä. Hifistelijä valitsee kuitenkin soittimeensa hinnasta piittaamatta erittäin kevyet hiilikuituiset virityskoneistot.

Itse olen päätynyt sähkökitaran teräskieliin, jotka on helppo vaihtaa ja toimivat käämittyjen kitaramikrofonien kanssa. Sähkökitaroihin on saatavilla kattava valikoima eri paksuisia kieliä, joita on tietyissä liikkeissä myynnissä yksittäiskappaleina. Mikäli omassa kanteleessa käytettyjen teräskielien paksuudet ovat päässeet unohtumaan, on asia helposti tarkistettavissa etsimällä vastaava sävel kitaran otelaudasta. Kitaristikaverit auttavat tarvittaessa, mikäli kitara on soittimena täysin vieras.

Kaikupintojen puut vaikuttavat akustisissa soittimissa suuresti äänen sävyyn. Kansissa on käytetty mitä erikoisimpia puita, mutta esimerkiksi leppä, koivu ja kuusi ovat perusratkaisuja. Itse olen tykästynyt lepän kauniiseen ja selkeään sointiin. Myös mahonngista olen saanut hyviä kokemuksia. Pohjana käytetään usein kestävämpiä puita, joista itse olen päätynyt vaahteraan. Kanteleen sointia voidaan vahvistaa nostamalla se pohjastaan tassujen varaan, jolloin koko kaikukoppa pääsee kunnolla värähtelemään.

Kannessa on usein yksi tai useampi ääniaukko, jonka tehtävä on lähinnä koristeellinen. Rakennettaessa sen paikkaa voi arvioida leikkaamalla mustasta kartongista ääniaukon muotoisen kappaleen ja siirtelemällä sitä kannen päällä.

Ulokemainen ponsi taas antaa kanteleelle tyypillisen ulkonäkönsä. Ponsi voidaan muotoilla niin pitkäksi, että kanteletta voidaan soitettaessa pitää tukevasti reiden päällä. Pienessä soittimessa suuri ponsi antaa kuitenkin erikoisen ulkonäön.

Kaikukopan jälkeen muotoillaan lapa joko edellä mainitulla tekniikalla tai yksinkertaisesti sahaamalla lavan alapuolinen palikka irti. Ponsi leikataan erillisestä kappaleesta ja liimataan paikoilleen. Ponsi muotoillaan haluttuun muotoon ja sivuille porataan reiät varrasta varten. Loppuprojekti kuluukin virittimien parissa ja soittimen viimeistelyssä.

Soitin voidaan pintakäsitellä öljyillä vahoilla tai lakoilla. Mukavan säväyksen saa käyttämällä näiden alla spriipetsejä (kuultomaaleja), joita suoraan puupinnalle yhdistelemällä voidaan toteuttaa soittimen pinnoilla portaattomia sävyvaihteluita ja vahvistaa puun omaa luonnollista kuviota. Perinteisissä oppaissa mainitaan usein hautatervan käyttö väri- ja pintakäsittelyaineena, mutta menetelmällä ei saavuteta juuri muuta kuin vahva aromi.

Liimattu runko höylätään lopuksi kiilamaiseksi. Kannen alle asennetaan usein tukirimoija, joiden päälle kansilevy liimataan. Tämän jälkeen lapa sahataan muotoonsa ja kanteleen reunat siistitään. Muotoilussa suosittelen hyödyntämään yläjyrsinta, sillä jyrsitty pinta vaatii vähiten hiomista. Toisaalta rakentajalla on oltava riittävästi kokemusta jyrsimen käytöstä, jotta vältytään ikäviltä yllätyksiltä ja puun repeämisiltä.

Vaativa rakentaja voi pyrkiä peittämään liimaliitosten saumoja. Tämä voidaan suorittaa itseasiassa korostamalla liitoksia erivärisillä puulistoilla ja viiluilla. Esimerkiksi kannen ympärille voidaan asentaa koristeellinen puinen reunalista. Reunalistapuuna käytetään taipuisaa ja tiheäsyistä puuta, joka erottuu selkeästi runko- ja kansipuista. Itse olen suosinut kanteleissa katajaa.

Ison kanteleen rakentamisesta on julkaistu kirja nimeltä "Kanteleenrakennusopas" (Jussi Alakuha), joka on mahdollista hankkia suhteellisin pienin kustannuksin. Teos valottaa lisää paloista koottavan kanteleen rakenteista.